Irtisanoutuminen unelmaduunista

Itkin tänään silmäni pois päästä. Kävin pitkäaikaisen työnantajani syyskokouksessa kiittämässä työkavereita, hallitusta ja jäsenistöä kaikista kohtaamisista ja opeista mitä olen vuosien saatossa sitä kautta saanut. Samalla irtisanouduin unelmatyöstäni.

Olen aina ollut maailmanparantaja. Hakeuduin aikoinaan opiskelemaan kansalaistoiminnan ammattilaiseksi, tähtäimessä päästä johonkin hienoon järjestöön töihin. Yhteisöpedagogiksi valmistuttuani minut napattiinkin suoraan koulun penkiltä unelmaduuniin alueelliseen sote-järjestöön. Olen aina ollut ylpeä työstäni ja sitä mitä sen kautta olen saanut edustaa. Työ on ollut erittäin merkityksellistä. Kollegat ovat aina sanoneet, että mun erityisvahvuus on palo työtäni kohtaan. Eikä se palo ole hävinnyt mihinkään. Mutta.

Sattumien kautta (se on toinen tarina) perustin neljä vuotta sitten päätyöni rinnalle yrityksen, vaatelainaamo Vaatepuun, mitä olen osa-aikaisesti saanut rauhassa ja riskittömästi rakentaa nämä vuodet. Vaatepuuta kohtaan roihuava palo on myös vahvistunut – samaa vauhtia kun tuloksiakin on alkanut syntymään. Viimeisin vuosi on ollut hurja kasvun vuosi ja tilanne tuli siihen pisteeseen, että molempiin en enää repeä. Valinta tuli tehdä:

1. jatkanko unelmaduunissani, ja tekisin työtä missä olen hyvä ja antaisin tällä päätöksellä perheelleni samalla eräänlaista vakautta ja asioiden ennakoitavuutta
2. hyppäänkö yrittäjäksi, ja heittäydyn aivan uusien asioiden kimppuun tietämättä lopputuloksesta

Kaikki ketkä mut tuntevat tietää, ettei tässä kysymyksessä ole mitään epäselvää. Mieskin lähti tukemaan ratkaisua jo aikojen sitten, sillä hän jos kuka tietää, että mun on mentävä eteenpäin. Periaatteessa olenhan minäkin sen tiennyt, mutten ole ääneen uskaltanut sanoa. Kuulkaas, tämä on hemmetin iso juttu! Sydän tykyttää. Tammikuusta 2018 alkaen minä olen kokopäiväinen yrittäjä! Sieltä se tuli. Nyt sitten, jos koskaan, pitää laittaa kaikki peliin.

-Soile-Maria

Lue myös